Tuli eilen maistettua pariin otteeseen maneesimme pohjaa. Tänään aamu alkoi buranalla ja muutamalla kirosanalla. Torstaina on seuraava estetunti ja siihen mennessä pitäisi saada psyyke kuntoon ja traumat työstettyä. Sillä tottahan se on, että epävarmuus istahtaa kovin helposti olkapäälle ja alkaa epäonnistumisten kierre . Jos päästät mieleesi epäilyksen, olet jo askeleen lähempänä epäonnistumista. Se tapahtuu , mitä pelkäät, koska siihen laitat energiasi.
Minä pelkään hyppäämistä. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta aina ennen estetuntia jännittää. Silti esteratsastus on parasta, mitä tiedän. Jos haluaa elää täyttä elämää, ei voi jäädä pelkojensa vangiksi. On laukattava rohkeasti kohti estettä ja luotettava siihen, että ponnistus kantaa yli.
Jos ei haasta pelkojaan, voi ratsastus ja elämä olla ihan kivaa. Mutta jos haluat kokea jotain muutakin kuin ihan kivaa, on välillä mentävä epämukavuusalueelle. Olen itsekin joskus pelon takia perunut estetunnin. Se itseinho, joka siitä seuraa, on monin kerroin pahempaa kuin hyppäämiseen liittyvä jännitys. En halua olla ihminen, jonka elämää pelot hallitsevat.
Siispä tarjosin tänään tallikavereille kakkua (ikivanha tapa on, että putoaja tarjoaa kakkua) ja kävin tarvittavat debriefing-keskustelut. Toinen ratsastaja ymmärtää täydellisesti , miltä putoamisen jälkeen tuntuu ja kuinka vaatii työtä, ettei anna pelolle valtaa. Ilman ihania ja ymmärtäväisiä ystäviä kaikki olisi paljon vaikeampaa. Onneksi on Hubertus,rakkaat ystävät, hevoset ja huippuvalmentaja tukena!
Pitäkää peukkuja, että pysyn torstaina kyydissä, mutta apina olkapäältä putoaa!
Heitä sydämesi edellä ja hyppää itse perässä!
T. Milla ja Nicholai, parhaat kaverukset, joita molempia vähän jännittää 😊